Hius- eiku kenkäkoru

Eilen illalla tuli pakottava tarve näpertää jotain. En keksinyt mitään järkevää toteuttettavaa, joten lähdin väsäämään hiuskorua omasta päästä (no en siis sillee omasta päästä...). Tarvikkeiksi löytyi pinkkiä ripsinauhaa, niitti, hiuspinni, neula, lankaa ja liimaa. Näistä sitten syntyi hiuskoru:

Sotkin liiman kanssa ja tuossa on nyt tahroja sen takia, älkää välittäkö ;)
Rusetti on ommeltu ja liimattu pinniin kiinni.

Sovitin tätä hiuksiini, no way! Ei kyllä tule minun päästäni löytymään. Mutta voihan tämän laittaa vaikka kenkään, tällä tavalla:

Kiva pikkuprojekti, vaikkakin ihan yliturha. Jos jaksaisi väsätä toisen niin saisivat molemmat kengät omat koristeensa... Saapi nähdä, mihin suorituksiin venyn.

Olin tippua tuolilta, kun lueskelin eilen facebookin etusivua. Joku ilmoitti menevänsä nukkumaan, joku kertoi syöneensä hampurilaisen. Sitten bongaan päivityksen, jossa rinnakkaisluokallani ollut poika kertoo, kuinka mahtavat polttarit hänellä oli. Luin monta kertaa "tuparit" ennen kuin tajusin: tyyppi todella on 1993 syntynyt ja menee naimisiin. Siis naimisiin!?
Henk.koht en tätä henkilöä sen enempää tunne, ennemminkin Jussin tuttu, mutta pistihän tuo miettimään. Itse en kyllä menisi mistään hinnasta naimisiin kuukauden päästä, mutta siitä tuskin olisikaan pelkoa, kun me ei olla Jussin kanssa ihan vielä edetty edes sille "mennäänkö kihloihin"-asteelle. Ehkä sitten joskus... Eläkeikäisinä kenties?
Yksi äimistyminen ei yhdelle illalle riittänyt. Polttaripostauksessa eräs toinenkin minun rinnakkaisluokallani ollut henkilö, tällä kertaa tyttö, kertoi, ettö panikoi jo nyt ensi kesänä olevia häitään. Miksi miksi miksi? Miksi pitää mennä naimisiin 18- tai 19-vuotiaana...

Btw, Espanjan katukoirien fb-sivuilla haettiin vapaaehtoista Espanjaan koiratarhalle töihin. Asuminen ja ruoka sisältyisivät diiliin, mutta palkkaahan ei luonnollisesti saisi. Tässä on se syy, miksi salaa toivoin, etten pääsisi opiskelemaan! Kuinka helppoa olisikaan vain avata uusi ovi elämässään ja käydä kokeilemassa pari kuukautta koiratarhan arkea ja toimia konkreettisena apuna. Tällä kertaa tämä mahdollisuus menee minulta ohi, mutta ihan yhtä innoissani olen sairaanhoitajaopintojen alkamisesta. Mikä vain voittaa tämän puoli vuotta kestäneen "olen töissä siivousfirmassa"-elämänvaiheen. Ei enää ikinä kiitos!